artikkelit
raportti:
Opus 3 -äänitysstudio
Julkaistu:
Hifimaailma 4/2013
Analoginen soi ylivertaisesti paremmin.
?Kun cd-levy julkistettiin 80-luvun alussa, sen ääni
oli lattea ja keinotekoinen. Haastattelimme
Opus 3:n omistajaa Jan-Eric Perssonia.
80. Jo tuolloin
hän oli ehtinyt tutustua äänitystekniikan saloihin.
Pitkään kelanauhurilla
Opus 3 siirtyi digitaaliseen tallennukseen vasta 2000.
Siihen oli hyvät syyt. Tämä johtui todennäköisimmin äänitys- ja toistolaitteiden teknisistä ongelmista.
Äänitysstudio Opus 3:n maine on
syntynyt Telefunken Magnetophon M-28C
-kelanauhurilla ja AKG C-24 -mikrofonilla.
Nyt studio valmistaa tallenteiden lisäksi
masternauhojen analogisia kopioita ja netistä
ladattavia dsd-tiedostoja. Analogiseen tekniikkaan luottaneet harrastajat ja ammattilaiset, kuten Jan-Eric, eivät
olleet tyytyväisiä digitaalisiin äänitteisiin. Ne kuulostivat heidän mielestään luonnottoman kireiltä ja aiheuttivat kuunteluväsymystä. Hän oli vakituisena masteroijana legendaarisessa Cutting Roomissa peräti kaksi vuotta, ja myöhemmin hän on viimeistellyt siellä kaikki tallenteensa mukaan lukien stereoja surround-sacd-levyt.
PERSSON perusti Opus 3 -äänitysstudion (www.opus3
records.com) Ruotsissa loppuvuonna 1976. raportti
Opus 3 -äänitysstudio
Teksti: Jouko Alanko Kuvat: Opus 3
Äänityksen
maestro
Tarkoituksena oli tallentaa akustista musiikkia kulloinkin kyseessä olevalle kokoonpanolle parhaiten sopivassa tilassa.
Äänitteet julkaistiin tietysti lp-levyinä, mikä olikin
silloin ainoa hifilaatuun yltävä massajulkaisumuoto.
Jotta levyjen masteroinnista ei tarvitsisi valittaa
muille, Jan-Eric päätti tehdä senkin itse
Siksi suosittelenkin uutta dacia havittelevan harrastajan varmistavan, että siinä on pcm:n lisäksi myös dsd.
81. Opus 3:lla on jo luonnostaan laitteisto tähän. Mitä suurempia lukuja, sitä isompia tiedostoja.
Laadukkaamman cd:n luomiseksi Philips ja Sony kehittivät dsd-tekniikan (Direct
Stream Digital), joka voi olla yksi- tai monibittinen. Ylinäytteistys ja vasta 15 vuotta myöhemmin kehitetty sacd ratkaisivat lopulta äänelliset
ongelmat!?
?Julkaisin ensimmäisenä Euroopassa sacd:n, joka oli
Eric Bibbin Just Like Love. Olenkin ymmärtänyt Opus 3:n tutkivan analogisten äänitteidensä myymistä netissä korkealaatuisina
dsd-tiedostoina. Äänen laatua
voidaan parantaa kasvattamalla bittisyvyyttä esim. Tavallinen cd eli pcm-formaatti on muotoa 16 bittiä /44,1 kHz. Luulen että
vika oli mm. Eikä Opus 3 ole ainoa yhtiö. Dsd-tekniikka ja sacd näyttävät ratkaisseen
digitekniikan alkuaikojen ongelmat. Nyt todella nautin äänittämisestä?, Jan-Eric riemuitsee.
Opus 3:n levyt ovat jo vuosia olleet hybridi-sacd-tallenteita. raportti
Analoginen ääni oli ylivoimainen, paljon avoimempi ja
ilmavampi. Amerikoissa on
jo kaivettu esiin vanhat kunnon kelanauhurit, joita
kunnostetaan ja modataan alkuperäistä parempaan
Alkuperäinen masternauha toistetaan
modifioidulla
Technics RS1500:lla.
Mikä formaatti?
KUTEN tiedämme, digitaalinen tallennustapa ilmoitetaan bitteinä ja näytteenottotaajuutena. Kuluttajan kotona lopputulos riippuu kuitenkin käytetyn soittimen
laadusta. Jan-Eric suositteleekin vain hifitason
cd/sacd-toistimia, ei halpoja moninormilaitteita.
Lp-levyjä ja masternauhojen kopioita
Mutta eipä Jan-Eric ole hyljännyt vanhaa rakkauttaan,
lp-levyä. Kun näytteenottotaajuus jaetaan kahdella, saadaan ylärajataajuus, noin 20 kHz. Sacd-levyjen tekemisessä käytetty dsd-tekniikka yltää 150
desibelin dynamiikkaan ja hyvin laajaan taajuusalueeseen. 2,8 megahertsin
dsd:n latautumisajat ovat samaa luokka kuin 24/96 kilohertsin pcm:llä. Nyt nimikkeitä on kymmenkunta,
viimeisimpänä Eric Bibbin uutuus Blues, Ballads &
Work Songs.
Eikä retroilu älppäreihin loppunut. 1-bittisessä järjestelmässä se on joko 2,8 MHz
(64x44,1 kHz) tai 5,6 Mhz. He eivät tuolloin osanneet mitata oikeita asioita, koska
käyttivät analogisen tekniikan mittauksia. Siksi siirrynkin vuonna 2007 daw-systeemiin,
joka softineen tunnetaan nimellä Reaper. 24:ään ja nostamalla näytteenottotaajuutta vaikkapa 96 tai 176 kilohertsiin. Syvyys- ja tilavaikutelma ja dynamiikka olivat nekin omaa luokkaansa?, Jan Eric muistelee.
?En ole mikään digitaalitekniikan ekspertti, mutta
luulen systeemin kehittäjien luottaneen liikaa mittaustuloksiin, jotka eivät kertoneet koko totuutta. Hän aloitti niiden uudelleenjulkaisun vuonna
1998, jolloin vinyylin maailmanlaajuinen uusi tuleminen oli jo aluillaan. Erona pcm-tekniikkaan on hulvattoman korkea näytteenottotaajuus. jyrkissä digitaalisissa suotimissa (brickwall), jotka aiheuttivat kuuloalueelle haitallista värähtelyä (ringing). Yksibittisessä 5,6 megahertsin dsd:ssä kanttiaalto on
tätäkin parempi.
Jos analogiset äänitiedostot halutaan tallentaa digitaaliseen muotoon, dsd on ylivoimainen menetelmä. Genexin heikkoutena oli editointimahdollisuuden puuttuminen. Moniin muihin vastaaviin verrattuna sen etuna on myös työskentelyn helppous ja mukavuus. 20 kilohertsin kanttiaalto
näyttää vielä 24/96 kilohertsin pcm-systeemissä siniaallolta, vasta 24/192 kilohertsissä
se alkaa muistuttaa kanttiaaltoa. Tein sen dsd-tekniikkaa
käyttävällä Genex 8500 -tallentimella ja EMM labsin
muuntimilla. Ajoitus oli loistava, sillä tunsin että digitaalitekniikka alkoi jopa ajaa analogisen ohitse
raportti
Opus 3 -äänitysstudio
Masternauhan kopio
tehdään vanhalla
kunnon Telefunkenilla hollantilaiselle
RMG Studio Master
SM-468 -nauhalle,
joka vastaa täysin
Jan-Ericin aikaisemmin käyttämää
Agfaa.
82
skuun. Parhaat mahdolliset laitteet ja mahdollisimman
lyhyt signaalitie mikrofonista tallentimelle, olipa se
sitten analoginen (vuoteen 2000) tai digitaalinen.
Ensimmäiseksi mikrofoniksi valikoitui AKG:n putkitoiminen stereo-kondensaattorimikrofoni C-24, jota
Jan-Eric käyttää edelleen. Jokaisen raidan tason ja mahdollisen ekvalisoinnin
säädän erikseen tarkkojen muistiinpanojeni mukaan neutraalilla Sony P-61 -mikserillä?, Jan-Eric
kertoo.
?Aikoinaan käyttämääni Agfa PEM-468 -nauhaa ei
valitettavasti enää valmisteta, mutta onneksi Hollannissa tehdään korvaavaa tuotetta, RMG:tä. Jan-Eric suosii englantilaisen Blumleinin jo
1934 keksimää tekniikkaa, jossa 8-kuvioiset kapselit
ovat ristikkäin.
?Kun mikrofonille ja muusikoille etsitään optimipaikka, suoran äänen ja jälkikaiunnan välille saadaan. Mutta mikä nerokkainta,
langallisella kauko-ohjaimella mikrofonien suuntakuviota pystytään säätämään erikseen. Pikkufirmat kuten Tape Project (www.tapeproi
ject.com) tekevät himoharrastajille laadukkaita nauhakopioita.
Jan-Eric on haistanut laajenevat markkinat ja toteaakin analogisten masternauhojen kopioiden soivan
paljon paremmin kuin lp-levy ikinä.
?Vinyyliharrastajat tuntuvat suhtautuvan lp-levyyn ylimaallisella ihastuksella aivan kuin se olisi
jokin graalin malja. Raita-raidalle-kopiointi
on hidasta, mikä luonnollisesti näkyy hinnassa. Analogisia masterkopioita on tarjolla viitisenkymmentä, ja kappalehinnaksi tulee noin 340 euroa.?
Keep it simple
Opus 3:n äänitysfilosofia on alusta lähtien pysynyt samana. Ensimmäinen yhdeksän raidan kooste onkin jo ehtinyt
herättää huomiota maailmalla. Vähän samanlaista ideaa käytetään koaksiaalisessa kaiutinelementissä. Voidaan puhua yhden pisteen tekniikasta. Eihän se nyt ihan täydellinen
systeemi ole. Sen saa 1900 Ruotsin
kruunun eli noin 220 euron hintaan. Esimerkiksi sisäurissa kaiverrus on 2,5
kertaa tiuhempaa kuin ulkoreunassa, mikä aiheuttaa kasvavaa säröä ja huonontaa diskanttitoistoa.
Kaiverruksessa näitä ongelmia yritetään pienentää
laskemalla viimeisten raitojen äänentasoa 1?2 dB.
Nauhalla näitä ongelmia ei ole. Vaihtoehtoja on
yhdeksän. Ylempää mikrofonia voidaan kääntää ja näin
säätää stereovaikutelmaa. Siinä stereokapselit ovat
lieriömäisen rungon toisessa päässä päällekkäin. Usein kelanauhoja
syytetään kohinasta, mutta jopa ilman Dolby A- tai
sr-kohinanvaimennusta hyvin säädetyllä nauhurilla,
kuten esimerkiksi käyttämälläni Telefunkenilla, kohina ei ole ongelma.?
?Minulla on kaksi maailman parasta kelanauhuria, jo mainittu Telefunken ja modifioitu Technicsin
RS-1500, jota käytän masternauhojeni toistoon. Tälle Tele-
funken tallentaa asiakkaalle lähtevän masternauhan
kopion 38 cm/s-nopeudella
Kamalaa. Saan kuitenkin puristettua jotakin: Svenska Gramofon Priset 1982 Thomas Örnbergin jazz-levystä. Vaikka muusikot olisivat tehneet kotiläksynsä
kuinka hyvin, kaikenlaista voi sattua.
?B.B. Ei ole kuitenkaan häpeäksi
ilmoittaa hänen toimineen vuosikymmenet englantilaisen Quadin ja suomalaisen Gradientin Ruotsinmaahantuojana. Pari kolme päivää on yleensä riittänyt. Vanhimmat otot ovat vuodelta 1979 ja
uusin vuosituhannen alusta. Kuuntelun perusteella äänitteen ikää on vaikea arvioida. Kappaleet jaetaan moneen ottoon, ja editoijan saksien pitää
olla terävät.
Oma äänitysstudio on lisännyt tekemisen vapausastetta. Tämän
ymmärtää kun tietää käytetyn vuokratiloja: konserttisaleja, kirkkoja ja vastaavia. Jotenkin vierastan ajatusta vain kovalevyllä olevasta musiikkikirjastosta. Jo tästä syystä yhtiön Showcase-koostelevyt tarjoavat kuuntelijalle haasteen.
sin teen äänitteet pääosin omassa studiossani, eikä
monikanava ole tarpeen. Nykyi-
Paraneeko
laatu?
OPUS 3 osaa kierrättää materiaaliaan. Swedish
HiFi Lifetime Award 2008 elämäntyöstä paremman
äänen puolesta. Parhaan studioäänittäjän Swedish
Golden Microphone Award -palkinto 2002. On hämmästyttävää, kuinka tasalaatuisena Opus 3:n tuotanto
on pysynyt vuosikymmenestä toiseen. Jos äänitettävässä kokoonpanossa oli kont
rabasso, sille asetettiin oma mikrofoninsa, Neumann
U-89, Beyer Dynamic M-160 tai AKG C-414 B-TL-II.
Tässä pähkinänkuoressa kymmenien Opus 3 -levyjen
tekniikka. Vaikuttaa siltä, että vanha levy soi hiukan kireämmin, uudella pakottomammin ja
luonnollisemmin. lisää vapautta
Kun katselee Opus 3:n vuosien mittaan tekemiä analogisia äänitteitä, huomaa miten nopeasti levyt on äänitetty. Syyllisiä ovat olleet myös ne
miksaajat, jotka ovat sijoittaneet kuulijan keskelle
orkesteria. Vuonna
1981 äänitetty ja Ruotsissa 1982 palkittu Tomas Örnbergin Blue Five -yhtyeen levy ilmestyi
ensi kertaa cd-muodossa 1990. Ehkä juuri siksi klassinen puoli on vähentynyt.?
Surround sound
Opus 3 julkaisi joitakin levyjä monikanavaisina, mutta
näyttää nyttemmin luopuneen niistä. Stereophile-lehden haastattelu 90-luvun puolivälissä.
oli äänittänyt omassa kotistudiossaan kappaleet cd:lle,
ja muut muusikot pääsivät tutustumaan niihin etukäteen. Eihän sitä tietenkään joka päivä tehty, eikä joka viikkokaan. Driftwoodin Southward Bound -levyn tekeminen käy hyvästä esimerkistä. Tulevissa akustisissa äänitteissä konserttisaleissa tai kirkoissa voin hyvinkin
käyttää surround-ääntä ja julkaista monikanavaisia
sacd-levyjä niin kuin olen aikaisemminkin tehnyt?,
Jan-Eric perustelee.
Tämäkin levy on
saatavana myös
lp-muodossa.
Levy vai bittejä?
Cd:n tulevaisuus askarruttaa myös vanhaa konkaria.
Hänkin on huomannut nuorison kasvavan nettilatailun ja sen, että nykyisin määrä korvaa laadun myös
musiikin saralla.
?Minä, kuten useimmat 45+ ihmiset, arvostan fyysistä levyä ja sen painettua oheislehdykkää kaikkine
tietoineen. Todellisilla
harrastajillahan on huippuhyvät ja huippukalliit kaksikanavaiset laitteistot. Olen käyttänyt sitä hienoin tuloksin laulu- ja saksofonimikkinä.?
Oma studio . AKG.n tapaan
siinäkin on yhdeksän eri suuntakuviota. Oikein äänitetyssä ja toistetussa monikanavaäänessä taka-ja sivukanavia ei saa
huomata ennen kuin ne on kytketty pois. Kesti yhdeksän kuukautta ennen kuin saimme sen purkkiin. Käytän sitä
kaikkien akustisten instrumenttien äänittämiseen.
Mitään parempaa en ole kuullut! Erikoisuuksista kannattaa vielä mainita RCA 44A, klassinen nauhamikrofoni vuodelta 1934. B.B.D. Ymmärrän kuitenkin
niitä tosiharrastajia, jotka haluavat kuulla musiikkinsa
masternauhan tasoisina pcm- tai dsd-tiedostoina.?
Mainetta ja kunniaa
Jan-Eric ei ryhdy helpolla luettelemaan saavutuksiaan
ja kehumaan itseään. Kehitys on siis kehittynyt ?
ja oikeaan suuntaan.
Uusi levy on sikäli mielenkiintoinen, että
sen avulla voi vertailla eri aikoina tehtyjä äänitteitä. Klassinen musiikki on toista maata. Audiofiilit näyttivät vierastavan monikanavaa. Omassa äänitysstudiossani näin saattoi
menetellä, ilman että tarvitsi pelätä pilviin nousevaa
studiovuokraa! Pystyn nyt tekemään kaikki kevyen
musiikin (jazz, blues, rock jne) äänitykset omissa tiloissani. Jan-Eric kertoo jazz-äänitteiden syntyneen useimmiten yhdellä otolla ilman
editointia. Kun hän sitten studiossa tapasi uusia tuttavuuksia, hän sai uusia ideoita, inspiroitui ja teki jopa uusia
kappaleita. Yksinkertainen on kaunista.?
Ovatko mikrofonit vuosien mittaan kehittyneet?
?Kyllä ovat. Lisäksi hän on opettanut äänittämistä Piteån musiiikkikorkeakoulussa vuodesta 2002.
Jan-Eric on pyrkinyt pitämään Opus 3:n erillään
muista aktiviteeteistään. Opus 3:n Suomen-edustus on tamperelaisen Hifihuoneen vahvoissa käsissä.
83. Pianon ääni on nyt luonnollisempi, tilavaikutelma ja läsnäolontuntu nekin
hiukan paremmat. Vasta tällöin paljastuu niiden tuoma lisäarvo ääneen. Kokeilu saattaa viedä paljonkin aikaa, mutta kun paikat on löydetty, mitään muuta ei
tarvitse tehdä?, Jan-Eric selvittää.
?Mikrofoneista signaali vietiin Opus 3:n putkitoimisen mikserin kautta Telefunken Magnetophon
M-28C:lle. raportti
haluttu balanssi. Hifi & Musik -lehden Swedish HiFi
Profile Award 2011.
Ja nyt viimeksi The Positive Feedback -nettilehden
Brutus Award 2012. Rakennettuani uuden äänitysstudioni
vuonna 2004 investoin laadukkaisiin mikrofoneihin,
joista huippuna pidän ruotsalaisen Jörgen Thuressonin Th-402-kondensaattorimikrofonia. Miksi?
?Niillä ei yksinkertaisesti ollut kysyntää. Nyt viimeisimmällä dsd-tekniikalla tehdyllä koostelevyllä
(2010) on viisi raitaa tuolta sessiolta, mikä
mahdollistaa äänenlaadun vertailun.
Uudella levyllä äänitaso on hiukan matalampi